Tampereen teräsmies auton ratissa ensimmäistä kertaa ennen talvisotaa – 100-vuotias ajaa yhä päivittäin

Kauko Mäenpää kaartaa tutulle invalidipaikalleen Tampereen P-Hämpin pysäköintihallissa. Ajolinjat ovat varmat. Mersussa ei ole ruostetahraakaan, vaikka ikää autolla on kohta 30 vuotta ja kilometrejä takana 160 000.

Äkkiseltään tapahtumasta ei erota mitään erikoista. Yksi poikkeuksellinen piirre siinä kuitenkin on. Kauko Mäenpää on nimittäin yksi kahdeksasta 100 vuotta täyttäneestä suomalaisesta ajokortin haltijasta. 100-vuotias sotaveteraani ajaa päivittäin.

Finnpark on antanut tamperelaisille veteraaneille käyttöön pysäköintiedun.

”Arvostan tätä suuresti. P-Hämppi on ihanneparkki. Pilttuut ovat tarpeeksi leveät ja invapaikat ovien vieressä. Voin tulla autolla keskustaan, napata kävelysauvat käyttöön, ja sitten jalkaisin hoitelen asioita”, Mäenpää kehuu.

Hän kävi viimeksi lääkärin kontrollissa viime elokuussa, jolloin kortti uusittiin viideksi vuodeksi. Välillä on lisäksi vähintään kahden vuoden päästä esitettävä ajoviranomaiselle lääkärintodistus ajokyvystä.

Mäenpää on ikitamperelainen vaikka on työurallaan muuallakin asunut. Hän asuu Tampereella Tampellan kaupunginosassa, jossa on syntynytkin. Masuunimestarin poika kävi Tampereen lyseon, jonka viimeiseltä luokalta hän joutui suoraan talvisotaan. Pajarin poikien perinneyhdistyksen kunniajäsenen taistelut jatkuivat jatkosodassa.

Kauko Mäenpään muisti leikkaa kuin partaveitsi vuosikymmenten takaisia yksityiskohtia kerratessa. ”Aivan ensimmäistä kertaa ajoin autoa vähän ennen talvisotaa. Se oli amerikkalainen Chrysler, jota sain kylätiellä pikkaisen kokeilla”, Mäenpää muistelee.

Tamperelainen ylimetsänhoitaja ei ole ihan noviisi, mitä tulee auton omistamiseen. Hänellä on ollut oma auto vuodesta 1956 lähtien. ”4-ovinen Morris Minor oli ensimmäinen oma autoni. Siinä oli punainen aito nahkasisustus. Kojelauta oli jalopuuta. Autossa oli 26-hevosvoimainen sivuventtiilikone.”

Työelämässä metsänhoitajana Mäenpää tottui siihen, että autolla ajettiin paljon, renkaat olivat kunnoltaan nykystandardeilla lähinnä hengenvaarallisia ja tiet olivat kurjia. Ajot kuitenkin ajettiin ja hommat hoidettiin, vaikka kuinka huonoissa olosuhteissa. ”Yksin ajelin, myrskyjen ja korven keskellä. Monesti oli puu kaatunut tien poikki: aina oli oltava saha mukana.”

Auto oli tärkeä myös lomilla.

”Teimme Kirsti-vaimoni kanssa pitempiä autoreissuja 17 kesänä. Ajelimme ympäri Eurooppaa Länsi-Euroopasta itäpuolellekin saakka. Asuimme silloin Viitasaarella luonnon rauhassa, joten kesälomilla sitten huvitti nähdä maailmaa. Kaukaisin paikka, jonne ajoimme, oli Turkki ja Istanbul. Samana keväänä oli valmistunut Bosporin silta.”

”Saksan läpi kun mentiin ekaa kertaa Autobahneilla ja sai ajaa 170 km/h, se tuntui hurjalta menolta.”

Myöhemmin tuli Volvoja, PV 444 kulmikkaalla tuulilasilla ja myöhemmin monta muuta Volvoa, puolifarmari Opel Record ja niin edelleen.

Nykyään Mäenpää hoitaa auton avulla itse kauppa-, apteekki- ja muut käytännön asiansa. Yksi mieluisimmista auton tuomista eduista koskee hänen muistisairasta vaimoaan Kirstiä, joka asuu läheisessä hoitokodissa. ”Vien vaimon aika ajoin pienelle ajelulle vanhoihin paikkoihin. Vaimo istuu apumiehen paikalla, ja ajelemme pari tuntia Pyynikin ja Tampereen tuttuja nähtävyyksiä katsellen. Lopuksi käydään vanhassa kodissa vielä kahvilla.”

Mitä ajokyky merkitsee psykologisesti Kauko Mäenpäälle?

”Sillä on erittäin suuri merkitys. Kun on koko ikänsä ajanut, tuntuisi hurjalta, että yhtäkkiä pitäisi lopettaa. Kävelykyky ja sauvakävely ovat minulla tallella, mutta tasapaino on huonontunut. Jokaiselle miehelle, joka ikänsä on ajanut ja omistanut auton, sillä on suuri merkitys itsetunnolle. Voi koska tahansa lähteä 100 kilometrin säteellä mihin tahansa”, Mäenpää vastaa nopeasti ja varmasanaisesti.

”On asiat kuten ennenkin”, hän tiivistää.